Ensimmäinen kevät ilman isää

Siitä on niin kauan,

kun viimeksi puhuttiin. 

Ensin se oli tunteja ja päiviä, nyt jo kuukausia. 

Kohta se on vuosia, elinikä. 

Muistatko kun poljimme rinnan Tommolanmäkeä. Kumpi ehtii ensin ylös? 

Niin sairaanakin pystyt ponnistelemaan. Oletkohan sittenkin kuolematon?

Sitten pelko hivuttautui todellisuudeksi. 

Ensin et jaksanut enää polkea. Myöhemmin et jaksanut enää jutella,
 et syödä, et nousta ylös. 

Silitin ja hieroin jalkojasi. Miksi vasta nyt uskallan pitää hyvänä? 

Sitten et jaksanut enää hengittää.

Liukenit ikuisuuteen, kivuttomana, rakastettuna. 

Satoi lunta, kun laskimme kuoresi maahan. 

Nyt kevät on edennyt hehkuvimmilleen,

 leposijasi on äärimmäisen kaunis. Ja silti, 

nimesi ristissä on epätodellinen.

Milloin rastaan laulu soisi jälleen duurissa? 

Milloin kevään kirkkaus ei enää satuttaisi?

 Elämänoksani, joka oli yhteydessä sinuun, on paksu. 

Miten sen voisi muka antaa kuolla?

Elämä voittaa

Tässä on ollut menetyksiä jos jonkinlaisia tänä keväänä. Mikään ei ole niin lohdullista kuin huomata, kuinka elämä jatkuu, kaikesta huolimatta, vuodenkierrosta toiseen. Kevät herkistää näkemään ja kuulemaan. Hennon vihreät sävyt, viitasammakon pulputus, palokärjen huuto jossain kaukana. Kuuluipa tänään jo käen kukuntakin!

Hiirilammen kalliota.

Rupikonna ottaa rennosti.

Neitoperho pajunkukinnolla.

Yksinäinen laiturin nokassa.

Kalatiira pyydystää.

Vapunviettoa metsässä

Hektisen työviikon jälkeen ei houkuttanut vappusäpinät kaupungissa, vaan piti päästä luonnon keskelle latailemaan energiaa. Lapinjoen keväiset maisemat tarjosivat juuri sen, mitä kaipasin.

Käpytikka nakutteli haavan kylkeä.

Näkymää Hiirivuorelta.

Rupikonnien parittelupuuhat.

Sammakonkutua.

Metsä kylpee kevätauringossa.

Luppoa.

Näsiä.

Pajunkissat.

Sisiliskot heräilevät uuteen kevääseen.

Tiltaltti pitää kovaa ääntä itsestään :).