Vuotuinen kevätelämys -- yhdistetty tähti- ja pöllöretki

Nyt on vierinyt tovi siitä, kun viimeksi kirjoitin. Isäni poismenon jälkeen minun oli vaikea tarttua kameraan, ihastella tähtitaivasta, tai seurata lintujen elämää. Nämä kaikki olivat olleet yhteisiä harrastuksiamme, ja tekivät oikeastaan enemmän kipeää kuin toivat iloa. Vähitellen olen kuitenkin taas ruvennut virittäytymään takaisin näihin puuhiin. Luontokin on hiljalleen heräämässä taas eloon, ja kuvattavan määrä alkaa pian kasvaa päivä päivältä. Eilen lähdimme mieheni kanssa ajelemaan Koivakkalantielle Otavasta Ristiinaan. Pysähtelimme useammankin kerran tienreunaan, ja yritimme pysyä niin vaiti kuin mahdollista pöllöjen soidinta kuunnellaksemme. Hämärtävässä illassa ei kuulunut kuitenkaan muuta kuin jäähtyvän menopelin napse. Eräällä pysähdyspaikalla vanhat kuuset kohosivat korkeuksiin molemmin puolin tietä. Katselin ylös tummenevaa tähtitaivasta ja sen halki kulkevia satelliitteja. Päähäni pälkähti hassu ajatus, että isä, jos olet siellä jossain, lähetäpä pari pöllöä huhuilemaan. Metsästä alkoi hetkeä myöhemmin kantautua viirupöllöjen soidinhuudot, ja hymy nousi kasvoilleni.

Alla eilisellä retkellä otettu kuva Orionista, joka on tunnusomainen tähdistö juuri kevättalven taivaalla.